Sossuluukun puoleen kerääntyy päivittäin uusia asiakkaita, nuorista iäkkäisiin häntä koipien välissä. Kukaan heistä ei varmasti ole mielissään jouduttuaan hakemaan viimesijaista tukea elääkseen kuin kelvollinen kansalainen. Syrjäytymisen stigmaa yritetään välttää, sillä se on kompleksinen ja se herättää huolta missä tahansa yhteiskunnassa. Syrjäytyneistä ja sen riskistä on keskusteltu pitkään ja arviot vaihtelevat 14 000:n ja 100 000:n välillä. Lukumäärää on hankalaa kohdistaa, sillä syrjäytymisellä ei ole vakiintunutta määritelmää.
Syrjäytyneet nuoret eivät usko olevansa syrjäytyneitä vaan ajattelevat sitä useimmiten vain tilapäisenä käsitteenä. Kuka haluaa myöntää olevansa yhteiskunnasta tippunut irtolainen jota muut halveksivat ja katsovat alaspäin? Ei elävä kuolevansa usko, tuskin kukaan meistä haluaa tai pyrkii jättäytymään pois kansankunnan ja valtion systeemistä. Ei siis ole mikään yllätys jos syrjäytynyt kokee ihmisarvonsa mitättömäksi, meihin kaikkiin on integroitu kaavake jonka mukaan arvo määrittyy sitä mukaan miten yhteiskuntaan osallistuu ja palvelee. Huomaan itseni usein odottavani sitä, milloin pääsen elämään tuota elämää mistä olen jäänyt paitsi. Milloin saan arvoni takaisin, ihmisarvon käsite on syöpynyt ihooni yhteiskuntavelvollisena jo lapsena. On vaikea hyväksyä omaa asemaansa. Mietin myös kuinka monen asian olisin voinut valita toisin, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi enkä mielenterveysongelmiani olisi voinut välttää. Toisaalta, en välttämättä olisi sama ihminen kuin nyt, jos olisin tehnyt toisin. Samaa varmasti on pohtinut moni muu syrjäytynyt, joka mieltää itsensä irralliseksi kappaleeksi jolla ei ole mitään konkreettista mihin kiinnittyä ja rakentaa normatiivisesti elämäänsä sen ympärille. Ei väliä onko kyse pitkäaikaisesta syrjäytyneisyydestä vai tilapäisestä; molemmin puolin se on ongelmallista yhteiskunnalle, syrjäytyneille ja ratkaisuja ei ole helppo laatia.
Syrjäytymisuhalle löytyy lukuisia tekijöitä, kuten: mielenterveys, koti- ja perhetaustalla (ylisukupolvinen ilmiö, jos vanhemmilla matala koulutustaso), sosiaalisuhteiden vähyys, sekä velkaantuminen myös vaikuttaa syrjäytymiseen ja sen uhkaan. Oli myös todettu, Diakonia laitoksen ja THL:n tutkimuksessa, että myös pitkäaikainen työelämän ja koulutuksen ulkopuolella elävä yksilö lisää mielenterveysongelmien riskiä. Toisin sanoen, syrjäytyneisyys on linkitetty todennäköisesti mt-ongelmiin jotka ovat alkaneet mahdollisesti ensin ulkopuolisista tekijöistä. Monet syövät mielialalääkkeitä ja käyttävät terveyspalveluita säännöllisesti. Kuten arvata voi, syrjäytyminen syventää jo olemassa olevia psyykkisiä sairauksia. Siispä kynnys tilanteen muuttamiseen kasvaa, joka puolestaan korreloi avun hakemisen hankaluuden kanssa. Kaikilla meillä on omat tarinamme, miksi me olemme päätyneet tähän pisteeseen ja miksi osa on luovuttanut normaalin ihmisen elämästä unelmoinnin. Tämä tila on vähän kuin istuisi lentoterminaalissa ja odotat tiettyä lentoa päästääksesi määränpäähän, mutta passisi on mennyt umpeen etkä voi jostain syystä palata takaisin sinne mistä lähditkin. Monesti syrjäytynyt ei tiedä miten nousta jaloilleen omin avuin tai päästä takaisin vaikuttamaan yhteiskuntaan ja osallistumaan. Kaverisuhteet saattavat myös murentua jos muut ovat erilaisessa elämänvaiheessa tai näkökulmat asiasta eriävät eikä ymmärrystä asiaan saa. Siksi me kulkurit usein hiljennymme omasta tilastamme. Varsinkin nuorempia usein hävettää ja kaduttaa se kuilu minkä uskottelee kaivaneen itselleen. Sitä uskottelee, että jos oma realiteetti on poissa silmistä, silloin myös poissa mielestä.
Mediassa on puhuttu paljon syrjäytyneistä nuorista viime vuosina ja toimintaa on alettu kehittelemään sen kitkemiseksi. Vielä on kuitenkin matkaa. On kuitenkin hienoa, että kasvavasta ongelmasta kohistaan. Puheet ovat tuottaneet hedelmää ja sen perusteella tehtiin Nuorisotakuu. Se päätettiin vuonna 2013, jossa alle 25-vuotiaalle työttömälle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan kolmen kuukauden kuluessa töitä, koulutusta tai työllistymistä auttavaa tukitoimintaa. Asiaa yritetään jatkuvasti tutkia, jotta sopivia ratkaisuja pystyttäisiin räätälöidä enemmistölle. Tosin nuorten omaa kokemustietoa pitäisi tutkinnoissa lisätä, jotta hahmottuisi paremmin ehkäisytoimenpiteet ja kokevatko ne hyödylliseksi.
Minusta pitäisi lisätä henkilökohtaisia palveluresursseja jossa yksi henkilö pystyisi auttamaan moninaisesti syrjäytynyttä ohjaakseen tätä eteenpäin, ilman pressuuria pakollisesta osallistumisesta. Koordinaattori myös toimisi yhteistyössä urapsykologin kanssa, kertoisi kuntoutusmahdollisuuksista. Ja tarjoutuisi ottamaan mahdollisista toiveista selvää, kuten työharjoittelupaikoista tai oppisopimuksesta, jos syrjäytynyt ei itse tiedä optioitaan. Ja toki jos tarve olisi, niin ottaisi yhteyttä tahoihin jos henkilö on estynyt tekemään sen itse. Yritykset voisivat olla yhteistyössä syrjäytymishankkeiden kanssa ja voisivat tarjota tätä kautta työharjoittelupaikkoja. Koulut voisivat resursoida enemmän tukea syrjäytyneelle opiskeluittensa pariin, esimerkiksi käymällä opiskeluiden alussa haastattelussa opinto-ohjaajan kanssa ja terveydenhoitajalla tarkistuskäynnillä.
Lisäämällä mielekkäitä aktiivikuntoutusryhmiä sopiville ikähaarukoille pienille paikkakunnille, parantaisi mahdollisuuksia syrjäytymisen torjunnassa. Ryhmiä keskityttäisiin vahvuuksiin, mielenkiinnonkohteisiin, osallisia kiinnostaviin aktiviteetteihin, vertaistukeen ja ratkaisuihin. Sillä on itsestään selvää, että heille ketkä asuvat pääkaupunkiseudulla, resursseja on enemmän valittavissa kuntouttamiseen sekä syrjääntymisestä eheyttämiseen liittyen. Ikävä kyllä pienissä kaupungeissa ei juurikaan ole minkäänlaista toimintaa tai vaihtoehtoja on rajallisesti, eikä askartelupajat ole kaikille otollisia paikkoja taistelemaan omaa irrallisuutta vastaan. Tästä olen keskustellut moneen otteeseen kohtalontoverini kanssa, hän asuu pienellä paikkakunnalla ja eikä tarjolla ole juuri mitään ikäiselleen sopivaa ehkäisevää toimintaa. Hän tarvitsisi urapsykologia, jotta osaisi havainnoida paremmin kykyjään ja suunnata oikealle tielle mistä haaveksii. Me kutsummekin syrjäytyneisyyttä limboksi, sillä emme osaa sanoa kauan tämä välitila kestää ja siinä lie paljon epävarmuuksia. Ei pelkästään oman itsensä epävarmuus, mutta myös ulkomaailman vaikuttajat.
Millä voisimme osoittaa kyvykkyytemme, motivaatiomme ja halumme jatkaa eteenpäin tästä stasis vaiheesta työnantajille? Tai kouluille?
Jos on kulkenut varjoissa jo pitkän aikaa, realistisetkin tavoitteet ovat mustan peitossa. Valo ei läpäise mieltä, ellei joku pysty ojentamaan lyhtyä jos omin avuin ei siihen kykene.
Eikö se olekin juuri yhteiskunnan ydin, huolehdimme toisistamme jotta voimme turvata tulevaisuutemme ihmiskunnassa?
Kirjoittaja on 24-vuotias valtaaja, joka elää tällä hetkellä toimeentulotuella.
Syyskuussa vene kuljettaa taas joukon nuoria Katariinan saarelle. Tällä kertaa ennen saarimatkaa nuoret ovat vierailleet Espoon kaupunginvaltuustossa. ”Musta se oli jännää, että kunnanvaltuustossa valtuutetut eivät välttämättä edusta niitä ihmisiä, joiden asioista siellä päätetään”, eräs kurssilaisista miettii. Toukokuussa kurssin aloittaneet kertovat projekteistaan kahdelle uudelle kurssilaiselle. Vanhoista kurssilaisista paikalla ovat kaikki muut paitsi Minna Kontoniemi ja Jonna. Minna on päässyt opiskelemaan vaatetusompelijaksi. Jonna puolestaan on aloittanut työkokeilun paikkakuntansa marketissa, siinä samassa, josta hän muutamaa viikkoa aikaisemmin oli saanut ilmaiset kahvitarjottavat.
